Homeisen kellarin huuruista kasvavaan univajeeseen

Elokuva- ja televisioalan opiskelijana pääsee kokemaan asioita, joita ei välttämättä olisi uskonut koskaan tässä elämässään tekevän. Tammikuussa alkanut lyhytelokuvaprojektimme tarjosi todellakin monia uusia elämyksiä. Helpotus oli ehkä jopa suuri, kun 22.3. vuosikurssimme työt esiteltiin ja sai huokaista helpotuksesta. Jotain ainakin oli saatu valmiiksi ja muille näytettäväksi. Se, mitä näytettiin, saattoi olla ihan muuta kuin olisimme toivoneet, mutta silloin se ei enää haitannut.

Tämä projekti oli siis ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden toteuttama lyhytelokuva. Vuosikurssimme tuotti kaiken kaikkiaan 7 kappaletta erilaisia lyhäreitä. Melkoista säntäilyä ja hässäkkää on koko alkuvuosi ollut koulullamme. Voitte vain kuvitella meidän ihanien pikkuykkösten innokkuuden, kunnianhalun ja satumaisen toiveikkuuden, kun projektejamme suunniteltiin öitä möiden koulun käytävillä, atk-luokissa ja kahviossa istuskellen. Järjettömät kuvitelmat saivat sitten kyllä haihtua pakkasen mukana kuolleiden aivoisolujen kanssa.

Oman ryhmämme kohdalta projekti oli kokonaisuudessaan ongelmallinen monien haasteiden vuoksi. Skismainen ryhmädynamiikka oli esituotannon ongelmia, haastavat kuvausolosuhteet varsinaisen tuotannon ongelmia ja kuvatun materiaalin leikkaantuvuus jälkituotannon ongelma. Ongelmallisuus siis taisi olla avainsana tässä projektissa.

Itse kuvaukset olivat kyllä varsin mielenkiintoinen kokemus. Kuvauspaikkanamme toimi näkötorni Kangasalan kirkkoharjulla. Maisemallisesti upeat puitteet tarjonnut lokaatio antoi kyllä suuren haasteellisuutensa helmikuun pakkasissa lämpötilallisesti koettuna. Ainut paikka, jossa ei oltu pakkasen puolella ainakaan useita asteita, oli homeinen kellari. Siellä sitten "lämmiteltiin" aina aika ajoin. Ulkona paukkunut yli 20 asteen pakkanen oli saanut ihmiset pakkautumaan toppavaatteisiin ja liikkuminen sen vuoksi saattoi olla hiukan kömpelöä. Itse ainakin konttasin milloin missäkin välissä lumihangessa ja harjua alas köpötellessä. Lisäksi pituushyppykisat saivat osakseen myös kaatumistaiteilua. Myös yksi lumienkeli nähtiin allekirjoittaneen toimesta. Selkeästi tuottaja-ainesta.

Oma roolini oli siis tuottajan pesti esituotannon työnkuvamuutosten jälkeen. Kuvausten aikana sain tosin toteuttaa kaikkea avustajan roolista cateringin puolelle ja kuvaussihteerin hommista oikeasti tuotannolliseen tehtäviin. Juoksin portaita lyhtyjen kanssa, kahlasin lumihangessa puolta reittä myöden joukkokohtauksissa, maskeerasin näyttelijöitä, tein ruokaa, pamauttelin klaffia, tarjoilin klaffijallut ja hakkasin polvillani kylmällä lattialla ovea. Kaikenmoista mukavaa siis :)



Esituotannon aikana alkaneet yöttömät ja unettomat yöt jatkuivat koko tuotantokaaren ajan. Niihin ehti tottuakin, ja unta ei enää tarvinnutkaan niin paljon kuin kuvitteli tarvitsevansa. Kuvausten aikana työryhmäläisiä alkoi sairastua. Tiedä sitten lienikö syynä homeinen kellari, kylmyys, stressi, unettomuus vai kaikkien yhteensulauma? Itse veikkaan viimeisintä. Kuvaukset kuitenkin hoidettiin kunnialla loppuun, ja jälkituotantoon suuntasi kylmettynyt ja väsynyt työryhmä. Materiaalin läpikäyminen ja sen tutkiminen ei periaatteessa kyllä olisi kuulunut minulle, mutta vietin kuitenkin koululla aikaa senkin puitteissa. Olin kiinnostunut leikkauksesta ja sen kehityksestä, siitä miten elokuva alkoi hahmottua. Lopputulos on niin monen mutkan takana. Oli hauska nähdä kaikki ne kurvit, sivupolut ja harhatiet. Niiden kautta löytyy se viimeisin tie.

Nyt, kun katselee projektia taaksepäin, huomaa sen todellisen arvon. Itse koin uskomatonta lähentymistä osan työryhmämme jäsenistä kanssa ja toivon todella, että se on ikuista. Kaikista ongelmista ja haasteista huolimatta sain tästä kaikesta niin paljon positiivistakin. Ne hetket, jolloin koki, ettei tästä selvitä, osoittautuvat niiksi hetkiksi, joita kuljetan aina mukanani. On ehkä jopa vaikea kuvailla sitä yhteyden tunnetta, jota sain kokea huonoimmilla hetkillä. Tiesin, etten koskaan ollut yksin. Sain ystäviä, joiden arvoa ei voi mitata. Sellaisen vuoksi kärsii vaikka homeesta ja stressistä. Te tiedätte, keitä olette. Olette aina in my heart.



<3 you.

Tästä onkin hyvä jatkaa seuraaviin projektihin, joita onkin jo muutamia alustavasti suunnitteilla. Toivottavasti niidenkin jälkeen näkee taas selvemmin.

Tästäkö se alkaa?

Pitkällisen pohdinnan jälkeen lauantainen pakkasaamu innoitti minut luomaan paikan omille ajatuksilleni. Katsellaan, mihin virta kuljettaa.

Talvi on harvinaisen pitkä ilmiö ainakin Suomessa asuville. Tämäkin talvi on tarjonnut purevaa kylmyyttä aivan liikaakin omalla sietokyvylläni mitattuna. Palelevat sormet, jäähuurusta valkoiseksi muuttuvat hiukset ja sisuskaluja turruttava viima eivät saa minua hyppimään riemusta kristallinkirkkaassa lumessa. Kimalteleva kauneus lienee kiistämätön tosiseikka, jota edes minä en lähde kieltämään, sillä elämäni joukkuevoimistelun parissa varttuneena ymmärrän kyllä kimalluksen päälle. Glitter, paljetit ja yleisesti kaikki kimallusta ja valonheijastelua aikaan saavat pikkuasiat saavat ainakin tämän tyttösen sydämen sädehtimään. Lieneekö sitten pientä materialismia. Toisaalta en usko sen suuresti johtavan minua kohti maallista kapitalismia. It's just a girl thing.

Mutta takaisin talveen. Talvi saa minut toimimaan säästöliekillä. Mukavuudenhaluisena en pidä useiden vaatekerrosten pukemisesta päällekkäin, joten saatan valita kotiin jäämisen jonkin muun vaihtoehdon sijaan. Tosin rakastamani kynttilät ovat talven pieniä iloja ja valopilkkuja. Mikään ei kuitenkaan estä minua polttamasta niitä myös kesäisin. Villasukkien liittäminen pelkästään talveen on myös täysin tarpeetonta. Niitäkin käytetään aina. Talven parhaat jutut ovat siis omaa arkipäivääni vuoden ympäri. Tietysti teen ja kaakaon voisi väittää maistuvan paremmalta kylmän pakkasulkoilun jälkeen. Minulle ne maistuvat aina. Laskettelu tietysti kuuluu olennaisena osana talveen. Senkään harrastamiseen ei kuitenkaan tarvita 20 astetta pakkasta. Se on paljon mukavampaa keväisessä auringonpaisteessa. Uusi vuosi Rukalla muistutti pakkasen purevuudesta tuntureilla. Yksi lasku ja pakko ottaa lämmittäviä apuja After Skin puolella.

Lumen kauneus on kyllä sykähdyttävää valonsäteiden luodessa illuusion miljoonista kristalleista ja timanteista. Kliseistä, mutta totta. Tässä eräs ilta kävellessäni äidin kanssa mahtavan ravintolaillallisen jälkeen karkkipussi ja hömppäleffa äidin laukussa en voinut kuin ihailla pakkaslumen kimallusta katuvalojen loisteessa. Tuhannet pienen pienet talvikeijut tanssivat omaa tanssiaan ja saivat melkein jopa minutkin heittäytymään talven tanssiin. Muutama pikkuinen hypähdys tuli ehkä otettua, mutta kylmyys vei voiton loppupeleissä ja kiirehdin sisätiloihin.

Tällä hetkellä odotan hartaasti lumen sulamista ja Hämeenpuiston vihertymistä. Lunta on vain kertynyt niin paljon, että sen sulaminen tulee viemään ikuisuuksia räntä-ja loskaolosuhteiden armoilla. Kyllä kevään on kuitenkin pakko jossain vaiheessa voittaa.